1.
Veisaten Herralle kunniaa kannamme,
riemuiten hänelle kiitoksen annamme.
Hän laupeudessaan
soi meille isänmaan,
sen pellot viljavat,
sen rannat ihanat
ja vapauden lahjan.
2.
Jumalan johdatus isämme tänne toi,
hän heidän omakseen Suomemme kauniin soi.
Hän heitä suojeli,
vaaroissa varjeli,
ja aina valoon päin
myös meitä vie hän näin
ja kansanansa siunaa.
3.
Kunnia Herralle kaikukoon luojalle,
turvalle taatulle, autuuden tuojalle.
Armonsa antakoon,
käsillään kantakoon
hän lapset tämän maan
taivaaseen ihanaan,
oikeaan isänmaahan.
"Komitea Lauri Kallialan mukaan", kertoi vuoden 1937 virsikirjaehdotus virren Veisaten Herralle kunniaa kannamme alkuperästä. Merkinnästä käy ilmi, että Kallialan alkuperäistekstiä oli pitänyt muokata tuntuvasti. Näin saatiin vuoden 1938 virsikirjaan uusi, vaikuttava isänmaanvirsi.
Lauri Kalliala toimi Mäntän ensimmäisenä kirkkoherrana 1921-35 ja sen jälkeen Keuruun kirkkoherrana vuoteen 1958, jolloin jäi eläkkeelle. Virsi Veisaten Herralle kunniaa kannamme sai alkunsa sisäisistä kokemuksista soutuvenematkalla kauniina kesäpäivänä joskus Mäntän vuosina. Kallialan rakastama sävelmä sai silloin sisällön, joka osaltaan vastaa hänen tunnustustaan: ”Mikä onni ja kunnia kuulua tähän kansaan. Mikä ilo palvella sitä!” – Sävelmä, jota silloin luultiin ruotsalaiseksi, on saksalaisen Burkhard Waldisin luoma ja kuuluu meillä alkuaan Hemminki Maskulaisen upeaan virteen 325 ”Tulkaa ja riemuitkaa”.
Nykyisessä virsikirjassa toisen säkeistön näkökulmaa on muutettu. Aikaisemmassa versiossa katse suuntautui vielä taaksepäin, menneeseen. Suomen tasavalta oli nuori, kiitollisuus saavutetusta itsenäisyydestä nousi päällimmäiseksi: ”Hän heitä suojeli, / vaaroissa varjeli, / ja yhä valoon päin / hän heitä johti näin / ja kansaksensa otti.” Kun virsikirjaa 1980-luvulla uudistettiin, voitiin – välillä eletyt ankarien koettelemusten ajat mielessä – entistä painokkaammin laulaa: ”Hän heitä suojeli, vaaroissa varjeli”, mutta sitten luottavasti jatkaa: ”ja aina valoon päin / myös meitä vie hän näin / ja kansanansa siunaa”.
”Tään maan hän muinoisin isille omaks soi”, sanottiin virressä ennen. Kun ”tään maan” asemesta virressä nyt mainitaan ”Suomemme kaunis” – ”hän heidän omakseen Suomemme kauniin soi” –, virren koko ilme on jotenkin muuttunut. Nyt siinä välittyvät Keski-Suomen ihanissa maisemissa eläneen runoilijapapin tunnot ja tuntemukset!
Lauri Kalliala (vuoteen 1906 Bergroth) oli syntynyt papin poikana 1885 Vetelissä. Suoritettuaan filosofian kandidaatin tutkinnon Kalliala jatkoi teologisessa tiedekunnassa. Papiksi hänet vihittiin 1913. Toimittuaan sitten uskonnonopettajana Tampereella vuoteen 1919 sekä ylimääräisenä pappina pari vuotta Pirkkalassa hän tuli 1921 Mäntän kirkkoherraksi. Keuruun kirkkoherrana hän toimi vuodesta 1935 vuoteen 1958, jolloin jäi eläkkeelle. Lauri Kalliala kuoli 1970 Keuruulla.
