Johann Leon 1582, 1589. Ruots. 1614. Suom. virsikirjaan 1685. Uud. Elias Lönnrot 1865, Julius Krohn 1880. | Sävelmä: Saksassa 1589.
Virren tarina
607 Oi Herrani, nyt haltuusi
Ich hab’ mein Sach’ Gott heimgestellt
Kymmensäkeistöistä virttä säikähtävää voidaan lohduttaa sillä, että vuoden 1685 virsikirjapainokseen tullessaan Johann Leonin (n. 1530 – 1596) virren suomennoksessa oli 18 säkeistöä ja vielä vuoden 1886 virsikirjassa säkeistöjä oli 14. On vieläkin pitempiä virsiä. Vuoden 1701 virsikirjan virressä 407 säkeistöjä on 42! Parinkymmenen säkeistön mitta oli ennen hyvin tavallinen.
Saksalainen Johann Leon opiskeli Jenan yliopistossa, toimi sitten sotilaspappina ja kotiopettajana. Vuodesta 1558 hän lähes parinkymmenen vuoden ajan toimi pappina Grossmölsenissä Weimarin lähellä ja seuraavat pari vuosikymmentä Wölkisin seurakunnassa.
Leon oli uuttera rukous- ja hartauskirjojen kirjoittaja. Näissä kirjoissa oli myös virsiä. Kuolemaan valmistautumisen virsi Oi Herrani, nyt haltuusi (Ich hab mein Sach Gott heimgestellt) on painettu ensin ruumissaarnan yhteydessä 1582, sitten Trostbüchlein (Lohdutuskirjanen) –julkaisussa 1589 ja vihdoin muokattuna Nürnbergin virsikirjassa Psalmen, Geistliche Lieder und Kirchengesäng 1589. Virsi ilmestyi Ruotsissa jo vuonna 1614.
Karskilla kielellä kääntyi Leonin virsi suomeksi: ”Multa ja tuhka / On ihmis-rukka, / Alast’ mailmaan tuotu: / Myötäns’ ei hän / Tuo yhtäkään / Rääpältäkään, / Kuoltuans’ on hauta suotu” (1701:383 säk. 4).
Jo keskiajalta periytyy kirjallisuudenlaji, jota kutsutaan latinankielisellä nimellä ars moriendi, kuolemisen taito. Johann Leonin tunnetuin teos ja käsiteltävä virsi liittyvät tähän perinteeseen, joka eri muodoissa jatkui pitkään. Vielä vuoden 1938 virsikirjassamme oli runsaat parikymmentä virttä sisältävä osasto, Valmistautuminen kuolemaan, joka virren muodossa jatkaa ars moriendi –traditiota.
Kuolemisen taitoon opastamisen ymmärtää keskiajalla ja sen jälkeisinäkin vuosisatoina, jolloin ihmisten keski-ikä oli nykyistä alempi. Sairaudet, sodat, nälkä ja muut vitsaukset tekivät elämästä epävarman. Tästä tosiasiasta kertovat Leonin virren säkeistöt 5-7: ”Oi Herrani, suo minunkin / näin muistaa kuolemaani. / Se tempaa pois, vie senkin pois, / ken jäädä sois. / Se nuorta, vanhaa vaanii” (säk. 7).
Kuolemantaito-virsi voi tuntua oudolta, vieraalta ja pelottavaltakin. Tämä asenne on ymmärrettävä yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa kuolema on työnnetty syrjään, kätketty sairaaloihin, vanhainkoteihin ja palvelutaloihin, surua ei saa näyttää, ja jossa nuoruutta, keski-ikää, terveyttä, kauneutta, voimaa ja varakkuutta ihannoidaan. Kuolemantaito-virren sanomisen tapa voi tältä taustalta tuntua vanhahtavalta ja kummalliseltakin. Mutta elämän arvaamattomuus ja epävarmuus eivät lopulta ole kadonneet vuosisatojen aikana. Kuolemantaito-virsi ei pelottele, vaan näyttää elämän haurauden ja avaa toivon näköalan. Rajallisuutensa tunnustava ja siitä tietoinen ihminen voi olla aidommin ja täydemmin kiinni elämässä kuin kuoleman todellisuutta pelokkaasti väistelevä ja epätoivoisesti katoavaan tarrautuva.
Virren sävelmä tulee Saksasta, jossa se on vuonna 1589 ilmestynyt Johannes Rhaun kokoelmassa Gesangbuch. Ausserlesene schöne Psalmer vnd geistliche Lieder.
Markku Kilpiö
Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.